Kuva: Urheilumuseo.
Esi-Jukola – ”Huhkain tuolla huutelee”
Ei pesäpallon isä Lauri Pihkalakaan ennakoinut, minkä tempun teki, kun innosti Suojeluskuntajärjestön johtoa tiedusteluhiihtoa harjoittamaan vuonna 1919. Tiedusteluhiihto, nykypolville tutummin hiihtosuunnistus, oli sotaväessä harjoitettu urheilun muoto, mutta nyt sitä innostettaisiin koko kasvavan järjestön jäsenistölle.
Oijustetaan kuitenkin suunnistajien ajanlaskussa ensin aikaan noin 60–70 EEJ (Ennen Ensimmäistä Jukolaa). 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Suomessa koulutettiin kymmeniä tuhansia sotilaita, mutta myös erityisiä jääkärikomennuskuntia, jotka olivat ensimmäinen varsinainen tiedustelujoukko. Erikoismiesten erikoistaidot olivat kartanluvun ja kompassinkäytön hallinta sekä erinomainen kestävyys. Näytti myös metsästystaito kuuluneen valikoimiin, kuten tästä linkistä voi havainnoida.
Päiväkausia kestäneet kävely-, hiihto- ja polkupyöräretket testasivat edellisiä ominaisuuksia, ja syntyipä ohessa ajatus niin legendaarisista Oulun hiihdoista kuin pitkistä hiihtoviesteistä, joissa viestinviejä sai itse valita reittinsä. Siitä se suunnistuksen kaltainen kilpaileminen sitten lähti kasvamaan sekä maanpuolustuksellisissa että urheilullisissa sakeissa. Suunnistuksen teorian omaksuneet miehet levittivät suunnistautumisen oppeja kotiseuduillaan, ja kävelyretkistä alkoi kehkeytyä suunnistuksen kaltaista samoilua.
Suunnilleen samoihin aikoihin ensimmäinen suomeksi kirjoittanut ammattikirjailija virui puhekyvyttömänä Lapinlahden mielisairaalassa. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -esikoisromaani sai murska-arvion. Kivi vaipui, osin kritiikin viimeistelemänä, 1870-luvun alussa alkoholin ja melankolian sävyttämään masennukseen, ja hän menehtyi lopulta veljensä luona Tuusulassa 1872. Seitsemää veljestä se ei pysäyttänyt, vaan teoksen maine alkoi hiljalleen kasvaa, eivätkä edes 1900-luvun alun venäläistämistoimet pysäyttäneet suomenkielisen kulttuurin kasvua.
Vaikka venälaiset sortivat suomalaisia tavalla, jos toisella, tekivät he suunnistuksen hyväksi tärkeän työn. Venäläiset sotilastopografit kartoittivat käytännössä koko eteläisen Suomen alueen, ja he käyttivät kartoissaan korkeuskäyriä – kilpasuunnistuksen olennaisinta elementtiä. Vaikka käyrien laatu ei ollutkaan Pertti Korhosen stereotulkinnan, laserkäyrien tai Jussi Silvennoisen ruskean kynän kuvaamaa tasoa, kyllä kartalla useimmat mäet olivat, ja vielä tunnistettavasti. Kyllä kelpasi katajaisen eripuraisen kansan retkeillä ja kirmailla Maanmittaushallituksen kivipainosta saaduilla tuoreilla topografikartoilla, mäeltä mäelle, järveltä järvelle, ja lopulta maailmankartalle, itsenäiseksi valtioksi.
Huonojen talvikelien ja heikon kilpailumuodon takia Pihkalan hehkuttama tiedusteluhiihto jäi lähes välittömästi uuden lajimuodon jalkoihin. Lumen puute perui useita kilpailuja, ja nekin, mitkä saatiin järjestettyä, olivat mielettömiä – ensimmäinen kilpailija teki uraa, jota muut sitten lähinnä seurasivat. Hiihtosuunnistus jäi pienten piirien ja armeijan harrastukseksi. Mutta tiedustelujuoksu, siinä oli sitä jotain. Tiedustelujuoksussa ei tarvinnut olla tien tai uran vanki, vaan sai kulkea vapaasti, eivätkä muut voineet seurata toisten jälkiä.
”Kun sinä toivoen ja epäillen, onnistuen ja pettyen viimein saat näkyviisi tarkastusaseman punaisen lipun, tuottaa tämä löytö sinulle ylenpalttista riemua, joka hälventää mielestäsi äskeisen harhateillä kiertelemisen ja sen aiheuttaman apean mielen…”, runoiltiin Suojeluskuntalaisen lehdessä vuonna 26 EEJ (1923).
Mutta vaikeaksi tiedustelujuoksun teki se, että ei ollut kunnollista maastokompassia. Asia vaivasi myös Suomen puolustusvoimia, joka haastoi useat tahot kehittämään nestekompassista pienen, luotettavan ja kestävän maastoversion. Ajatuksen muhivat kirkkaimmaksi keksijä Tuomas Vohlosen päässä, jonka kynästä piirretty patentti sai hyväksynnän ensimmäisenä. Näin Vohlosen uunituore yritys Oy Suunto kasvoi umpinaisen nesterasian valmistukseen liittyneen patentin myötä kompassimarkkinoiden valtiaaksi 1930-luvulla. Marssikompassi oli syntynyt.
Kun oli hauska laji, maastoa kuvaava kartta ja suuntaa antava kompassi, perässä seurasi myös suosio. Urheilutoimittajat, kultakurkku Martti Jukolan johdolla, innostuivat kokeilemaan syksyisillä mättäillä tanssahtelua ja hurmaantuivat lajista 1930-luvun alussa. Suunnistus alkoi saada palstatilaa, urheiluseurat ottivat sen ohjelmaansa, SM-kisat alkoivat, opiskelijoiden suunnistuskisassa oli jo yli tuhat osallistujaa. Työpaikkojen liikuntayhdistykset ottivat mittaa toisistaan, partiolaisilla ja retkeilijöillä oli omat kilpailunsa, valmisteltiin merkittävää kansainvälistä suunnistuskisaa vuoden 9 EEJ Helsingin olympiakisojen yhteyteen.
Ja sitten se kaikki pysähtyi.
Sotaan.
Sotavuodet 1939–45 surmasivat joukoittain kilpasuunnistajia, hyväkuntoisia miehiä, jotka laitettiin kulkemaan hyökkäysvaiheessa joukkojen etuosissa. Mutta suunnistuksen kannalta sodassa oli toinenkin puoli. Nimittäin kymmenet tuhannet pojat ja tytöt opetettiin suunnistamaan kotirintamalla Sotilaspoikien ja Lotta-tyttöjen toiminnassa. Jatkosodan aikana myös rintamalla ehdittiin harrastaa, jolloin suunnistuksesta muodostui yksi tärkeistä koulutuksellisista viihdytysmuodoista.
Myös urheiluseurat jatkoivat sinnikkäästi kisojen järjestämistä, määrällisesti jopa enemmän kuin ennen sotia. Samalla syntyi uusia kilpailuja, kuten asevelikilpailut ja invalidien suunnistuskisat. Suunnistuksen suosio siis vain kasvoi sotien aikana, ja vielä voimakkaasti. Suunnistuksesta tuli huomattava urheilulaji koko maassa ja kaikissa väestöryhmissä, vauvasta vaariin.
Sotavuosina tapahtui myös toinen merkittävä seikka. Kansalliskirjailijaksi kohonneen Aleksis Kiven teos Seitsemän veljestä näkyi jo lähes kaikkialla. Helsingin IFK:n järjestämiin vuoden 7 EEJ, tai tutummin 1942, SM-suunnistuksiin kuljettiin junalla. Reilu kolmen sadan hengen osallistujajoukko sai junassa luettavaksi kisojen tervetulotoivotuksen, jossa enteilevän ”kauniisti kuvattiin ihanaa kilpailumaastoa ja kerrottiin Jukolan veljesten paljain jaloin suorittamasta vaarallisesta juoksusta”. Palkinnoksi kisoissa jaettiin Jukolan 7-veljeksen ”tassunjäljet”. Kisojen jälkeen Suomen Urheilulehdessä pohdiskeltiin, että palkintoplaketteihin sisältyi idea, joka voitaisiin ottaa uudemmankin kerran käyttöön…
Kalle Rantala
Hiidenkiven saagan ensimmäinen osa kertoo suunnistuksen varhaisvuosista Suomessa ja viikon päästä julkaistava toinen osa kertoo Jukolan historiasta. Blogien kirjoittaja Kalle Rantala on Kalevan Rastia edustanut historiantutkija, jonka kirja Orienteerausta ja oijustusta – suunnistuksen varhaisvaiheet Suomessa 1900-1945 julkaistiin marraskuussa 2016. Twitter: @Rankalle