Kuva: Kimmo Metsälä. Marika Teini ankkuroi SK Pohjantähden kolmanneksi Venlojen viestissä Lappeenrannassa.
Juoksin ensimmäistä kertaa ankkuriosuutta suurviestin kärkisijoilla. Lähdin Venlojen viestin ankkuriosuudelleni toisena, kun minuutin sisällä vaihtoi seitsemän joukkuetta. Juoksin alussa Haldenin Fastingin kiinni ja olemme edenneet yhdessä alkumatkan, näkemättä ensimmäisen rastin jälkeen muita ankkureita. Ennen kilpailukeskuksen läpijuoksua Fasting tekee virheen ja pääsen kärjessä läpijuoksuun. Ihmiset kannustavat ja kuuluttaja kertoo kahden seuraavan joukkueen olevan 20 sekunnin päässä ja näkevän selkäni. Matkaa on jäljellä nelisen kilometriä.
Muistan ajatelleeni kolmea asiaa. Ensinnäkin: ne saavat minut kiinni. Toiseksi: voinko mitenkään jaksaa maaliin asti katkeamatta täysin? Minulla on ollut pari viikkoa fyysisesti synkeää niin harjoituksissa kuin kilpailuissakin ja alkumatkan olen pääasiassa roikkunut kovavauhtisen Fastingin kannassa. Kolmanneksi: kuinkahan monta muuta joukkuetta siellä on juoksemassa minua kiinni?
Tietysti edellä mainitut ajatukset johtuivat paljolti siitä, että olin ehtinyt jo viisi kilometriä muun kärsimyksen ohessa mietiskellä juoksun tahmeutta. Tästä huolimatta ei taida varsinaisesti kuulostaa pari arvokisamitalia keväällä saavuttaneen naisen kivenkovalta itseluottamukselta? Kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen vihdoin melko lähelle maailman kärkeä päässeenä katselen huippunaisia edelleen alaviistosta. Alexandersson, Wyder, Alm, Jansson, Hausken, Bobach, Volynska, Mironova ja muut arvokisamitalistit tuntuvat edelleen lähes voittamattomilta vastuksilta.
Kymmenestä harjoitteluvuodestani ensimmäiset kulkivat sujuvasti ylöspäin. Tuli 18-vuotiaiden EM-kultaa ja nuorten MM-pronssia. Kuudesta kuluvaa edeltävästä pääsarjavuodesta kuitenkin useimpina kehityksen tiellä oli erilaisia vastoinkäymisiä ja vammoja keuhkotaudista polvivammojen ja lihasrepeämien kautta viime kauteen, jota ei oikeastaan ollut kahden rasitusmurtuman vuoksi. Kuoppainenhan tie huipulle on lähes kaikille, eikä sen kuulukaan olla sileää pikitietä. Fraasi on kulunut, mutta vastoinkäymiset kasvattavat.
Moni on kysynyt, että eikö usko ollut koetuksella kaikkien vammojen ja ongelmien vuoksi. Rehellinen vastaus on, ettei usko ollut koetuksella, vaan se oli jo mennyt. Ennen viime kesää olin kuitenkin juossut jo kolmena vuotena MM-kisoissa ja pysynyt nuo vuodet samalla tasolla, jolle nousin edellisen ehjän harjoituskauden jälkeen. Tason nosto vaikutti siis mahdottoman vaikealta ja aloin ajatella, että kykyni eivät luultavasti tule riittämään arvokilpailuissa kuin hyvänä päivänä kymmenennen sijan tienoille. Miksi sitten jatkoin yrittämistä? Yksinkertaisesti siksi, että olen addiktoitunut tähän lajiin ja harjoitteluun. En halua tällä hetkellä tehdä elämässäni muuta, kuin etsiä rajojani suunnistajana. Haluan tehdä kaikki asiat mahdollisimman hyvin ja katsoa, mille tasolle pystyn nousemaan. Tehdä parhaani ja katsoa, mihin se riittää.
Tälläkin kertaa ehjä harjoituskausi nosti minut uudelle tasolle, mutta itseluottamukseni ei ole siis vielä päässyt mukaan. Sisimpäni on edelleen sitä mieltä, etten kuulu kansainväliseen kärkeen. Onneksi suunnistuksessa kilpaillaan henkilökohtaisilla matkoilla väliaikalähdöllä, jossa saa tehdä omaa yksinäistä ja nöyrää työtään uhraamatta muille ajatustakaan. Vaikken uskoisi voivani voittaa, luotan osaavani suunnistaa virheettömästi missä tahansa maastossa. Kun tekee parhaansa, se voi joskus riittää vaikka mihin.
Eiköhän ensi vuoteen mennessä löydy itseluottamus myös viestiratkaisuihin.
Marika Teini
Joensuussa asuva SK Pohjantähden suunnistaja. Kevään 2016 tuloksia: viestin EM-kulta, keskimatkan EM-pronssi, maailmancupin kolmas sija, keskimatkan SM-kulta ja Venlojen viestin kolmas sija.
Twitter: @teinim, SK Pohjantähden naisten blogi