Seppo Väli-Klemelä: Historian havinaa – osa 2

HISTORIAN HAVINAA – osa 2

Ensimmäisessä Jukolassa kilpailijoiden suurin ongelma – rastien löytämisen ohella – oli käsiin muhentuva kartta. Sää oli sateinen, eikä kaikilla ollut karttakoteloa.

41 joukkuetta lähti ja vain viisitoista tuli perille. Näistä yksitoista alitti maksimiajaksi säädetyn 15 tuntia, mutta ystävällisyydessään järjestäjät hyväksyivät neljän muun joukkueen suorituksen, vaikka tulos ylittikin aikarajan.

Näistä tiedoista on helppo huomata, että Jukolan tavat hahmottuivat jo ensimmäisessä kilpailussa. Suunnistuksellinen vaativuustaso on korkea ja sellaisena säilynyt. Alun perin keskusteltiin myös propagandaviestin luonteesta eli jotkut halusivat radoista helpot, jotta Jukolasta muodostuisi ”kaiken kansan” kuntoilutapahtuma.

Näinhän nyt on käynyt, vaikka radat ovatkin suunnistuksellisesti vaativat. Samalla Jukola saa aivan erityistä arvostusta huippusuunnistajien taholta, mitä ei välttämättä olisi saatu ratoja helpottamalla.

Toinen jo ensimmäisestä viestistä mukana kulkenut tapa on pyrkiä hyväksymään kaikkien suoritukset, jos suinkin mahdollista. Tahallisesta rikkeestä tietenkin suoritus hylätään, muuten pyritään ymmärrykseen kaikin tavoin.

Karkkilassa 1958 maanmittarien seura XYZ johti viestiä ankkuriosuudella, mutta väliaikatietoa joukkueesta ei tullut. Yksi Suomen suunnistuksen suurista, Osmo Niemelä, vei viestiä ja tuli myös ensimmäisenä maaliin. Kun Ossilta tivattiin, miksi hän ei käynyt ”radiorastilla”, hän selvitti kyllä käyneensä, muttei hennonnut herättää unessa olevia rastimiehiä. Leima löytyi kortista, mutta on huomattava, että tuohon aikaan tärkeätä oli myös, että numero tuli merkityksi rastipöytäkirjaan ja sen Ossi teki itse rastimiehiä herättämättä.

Rastipöytäkirjalla kontrolloitiin, että rastit kierrettiin oikeassa järjestyksessä. Ossin ja XYZ:n suoritus tietenkin hyväksyttiin ja hyvä niin.

Kiikalassa 1963 jouduttiin tosissaan pohtimaan ratkaisua, kun Tampereen Pyrinnön aloittaja kadotti kilpailukorttinsa. Ratkaisu oli yksi minuutti sakkoa puuttuvaa leimaa kohti. Ankkuri Hannu Virtanen odotti viimeisessä vaihdossa kahdeksan minuuttia lähtölupaa ja toi silti Pyrinnön kolmannen peräkkäisen voiton.

Ensimmäiset hajontamenetelmät otettiin käyttöön 1973 Hämeenlinnan Miemalassa, tosin vain kolmella ensimmäisellä osuudella. Taustalla olivat Tiomilan kokemukset läpi kilpailun tapahtuneesta jonojuoksusta ja parinkymmenen joukkueen loppukiristä, mutta myös harmit edellisen vuoden vaihtojonoista Paimiossa.

Miemalassa oli käytössä ”kevyt Motala” eli maastossa oli muutamia hajontarasteja. Ratamestarityö on sittemmin joutunut keskittymään paljolti hajontamenetelmiin ja tasapuolisuuden huomioimiseen huippujoukkueiden osalta. Ei ole aivan yhdentekevää, onko ensimmäisen osuuden alussa hidas vaiko nopea hajonta, kun hitaammalla on heti satoja joukkueita ohitettavana, mikä tietysti hidastaa matkantekoa.

Merkittävä apu ratamestareille tulee edellisten vuosien kokemuksista, jotka siirtyvät peittelemättä seuraavien ratamestarien käyttöön.

Kartat ovat muuttuneet vuosien saatossa kovastikin. Aluksi käytettiin topografikarttaa mittakaavassa 1:30 000 – paitsi 1951 Hollolassa vaihdellen 1:20 000 ja 1:30 000 ja Utissa 1953 skaalaan 1:40 000  – ja sittemmin peruskarttaa samassa mittakaavassa. Tuossa Pyrinnön kolmanteen voittoon päättyneessä Kiikalan Jukolassa mittakaava oli jo ”kansainvälinen” 1:25 000.

Ensimmäinen nelivärikartta oli käytössä Mäntsälässä 1968. Kartta sai väreistään kiitosta, mutta muuten moitteita, kun mm. reitinvalintaan vaikuttanut tie puuttui. Seuraavana vuonna Vammalassa olikin jo suunnistuskartta, jota oli peruskartasta täydennetty, mittakaavaltaan se oli edelleen 1:25 000.

Miemalassa 1973 mittakaava oli 1:20 000, Ruokolahdella 1977 luettiin karttaa jo mittakaavassa 1:15 000 ja Jyväskylässä 20 vuotta myöhemmin siirryttiin mittakaavaan 1:10 000. Sillä mennään edelleen.

Ruokolahti toi mukanaan mittakaavan ohella pari muutakin uudistusta: vaihtokapulasta luovuttiin ja kartta toimi vaihdon välineenä. Mullistava uudistus, joka tuli jäädäkseen.

Toinen uudistustarve tuli Venlojen juoksuun. Ruotsalaispari Monica Andersson – Karin Rabe tulivat maaliin käsi kädessä ja halusivat tasata voiton. Andersson tuomittiin kuitenkin voittajaksi ja samalla tehtiin lopullinen päätös siirtymisestä Venlojen viestiin.

Jukolassa käytetty leimaustapa on muuttunut luonnollisesti lajissa tapahtuneen kehityksen myötä. Alkuvuosien leimasintyynyistä on tultu väriliitujen, prikkojen heittojen ja pihtileimasimien kautta sähköiseen leimaukseen, jota ensimmäisen kerran käytettiin Pärnävaaralla 2000. Muutama vuosi oli silloin jo muissa kilpailuissa totuttu sähköisiin leimauslaitteisiin.

Samalla muuttui myös ajanotto, koska leimasin rekisteröi myös ajan. Tulivat online-rastit, jotka kertoivat väliajat reaaliaikaisesti sähköiselle tulostaululle, jotka nekin olivat ilmaantuneet Jukolan kylään.

Gps-seuranta tuo metsän salat kaikkien nähtäville niin kilpailukeskuksen screeneille kuin kotijoukoille tietokoneen näytölle.

Enää ei ole niin jännittävää odottaa maaliin tulijoita kuin vaikkapa 1960 Kouvolassa. Silloin viimeisessä vaihdossa Tampereen Pyrintö johti viestiä 22 minuutilla, mutta voiton vei Helsingin Suunnistajat, joka lähti ankkuriosuudelle kolmantena puoli tuntia keulasta. Pyrintö putosi sijalle kymmenen, 20 minuuttia voittajasta. Toisaalta, olisihan se ollut kiva nähdä kotisohvalla tietokoneen ruudulta, minne Pyrinnön ankkuri askeleensa suuntasi. Tuskin tietää niitä kaikkia itsekään.

Karttojen, ratojen ja erilaisten teknisten ratkaisujen kehityksen voi nähdä Lahti – Hollola Jukolassa esillä olevassa 70-vuotisnäyttelyssä.