Hiidenkiven saaga, osa 2

Kuva: Urheilumuseo.

Jukolan talon hirret ”Hei, muutetaankos metsään?”

Ruotsissa kaikki on paremmin, ihmettelivät suomalaissuunnistajat 1940-luvun puolivälissä. Vuonna 1945 alkanut kymmenen osuuden Tiomila-viesti nousi heti pienen, mutta tarmokkaan, suunnistavan maailman klassikoksi, ja myös suomalaiset lähtivät innolla osallistumaan kilpailuun.

Jos länsinaapurin, Toukolan, pojilla oli oma viestinsä, niin pitihän sellainen saada myös Jukolan veljeksille. Ajatus seitsemän osuuksisesta Jukolan viestistä kiteytyi erityisesti Helsingin Suunnistajien piireissä. Alkuaskeleena järjestettiin suunnistusviesti Suomen Suurkisoissa 1947, jota ei kuitenkaan vielä liitetty Aleksis Kiven henkeen, vaikka sen merkitys kenraaliharjoituksena olikin oleellinen.

Viestijärjestelyt olivat haastavat ja kalliit, sillä osuuksien vaihtopaikat sijaitsivat aina eri paikoissa. Kuorma-autoralli vaati aikaa ja rahaa. Suurkisojen kokemusten perusteella syntyi ajatus perustaa suunnistajien yhteinen yhdistys uuden viestiperinteen järjestelyjä organisoimaan. Näin syntyi Kaukametsäläiset vuonna 1948.

Mutta ei urheilua ilman politiikkaa. Koska ajatus viestistä oli lähtöisin suomenkielisiltä suunnistajilta, ja se haluttiin myös kytkeä suomenkieliseen kulttuuriin, tehtiin päätös, että yhdistys oli tarkoitettu vain äidinkieleltään suomenkielisille. Taustalla oli lievästi oireileva kateus suomenruotsalaisia kohtaan, joilla oli jo oma kerhonsa, Skogskarlarnas Klubb i Helsingfors. Toinen rajanveto tehtiin syksyllä 1948, että yhdistykseen ei otettaisi naisia, vaikka naiset olivat jo vahva osa suunnistuskulttuuria. Päätöksellä oli pitkät seuraukset, sillä vuosikymmeniä myöhemmin, kun naisia pyydettiin jäseneksi, suostujia löytyi vasta 2010-luvulla.

Järjestelyt ensimmäistä Jukolan viestiä varten lähtivät vauhdilla liikkeelle. Käytännössä merkittävin asia viestin, ja lukuisten tulevien viestien, onnistumiseen oli se, että Helsingin Sanomat lähti tukemaan hanketta merkittävästi. Näin suunnistusveljekset päätyivät Aleksis Kiven patsaan kautta Impivaaran metsiin vuonna 1949.

Viestin historia on koottu kahteen kirjaan Jukolan viestin tarina 1949-1988 ja Jukolan viesti 1989-2008, joten tapahtumahistoria löytyy sieltä ja tulokset alusta saakka Jukola.com:sta. Nostan esiin muutamia vähemmän hiottuja hiidenkiven murusia, jotka nykyään tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Vuoden 1951 Jukolassa tehtiin kaksi mullistavaa asiaa. Ensimmäinen oli se, että kaikki osuudet alkoivat ja päättyivät samaan paikkaan. Tämä oli Tiomilaan verrattuna huikea edistysaskel niin kisan seurattavuuden parannuksena kuin erityisesti järjestelyjä helpottavana ja kustannuksia vähentävänä tekijänä. Tuonne Hollolan lentokentän supikoihin palataan muuten vuonna 2018.

Mutta se toinen vähintään yhtä tärkeä seikka oli Venlojen juoksun synty. Naiset olivat suunnistaneet Suomessa aktiivisesti jo vuosisadan alusta, ja he halusivat mukaan myös Jukolan viestiin. Kaukametsäläisillä ei ollut mitään sitä vastaan. Yhteislähtökilpailuna käyty Venlojen juoksu saavutti heti hyvän suosion naisten keskuudessa, vaikka varhainen sunnuntaiaamu ei ollutkaan mielekkäin ajankohta kilvalle. Ensimmäinen nopsasti asteleva ruotsalainen uskaltautui mukaan vuonna 1957.

Sunnuntaiaamuna käyty Venlojen kilpailu siirrettiin lauantai-illalle vuonna 1972, ja osallistujamäärä tuplaantui. Myös Kaukametsäläiset alkoivat toden teolla miettiä tapahtuman kehittämistä pääyhteistyökumppaneiden kanssa. 1970-luvulla kasvoi Jukolan oikea runko, sillä järjestelyistä muokattiin oikeasti kunnollisella vuosittaiselle tiedonsiirrolla uudistuva perinne. Jukolassa ei tehtäisi ”niin kuin on aina tehty”, vaan vuosittain tunnistettaisiin heikkoudet, jotka ehdotettiin seuraavan vuoden järjestäjille parannettavaksi. Suomalaiseen laatukriteeristöön iskostettiin uusi termi, ”Jukola-klass.”

Jukolan historian merkittävin käännekohta, jos semmoinen pitäisi nimetä, osuu todennäköisesti Kuorevedelle vuoteen 1978, jolloin suunnistettiin ensimmäinen Venlojen viesti. Tämä teki tapahtumasta tasapainoisemman ja houkuttelevamman suuremmille joukoille.

Käytännössä vastaava käännekohta tapahtui vuoden 1994 syksyllä, kun Kaukametsäläiset päättivät vapauttaa Jukolan osallistumisen myös urheiluseurojen ulkopuolisille sakeille. Viestien osallistujamäärä onkin noussut tasaisesti koko 2000-luvun, ja Venlojen viestin osallistujamäärä on kohonnut lähes kolmannekseen koko tapahtumasta. Asioita on tehty oikein.

Impivaara on myös kansainvälistynyt. Jukolan viesti on vain kerran juostu pelkästään suomalaisjoukkueiden kesken. Tämä tapahtui seitsemännessä Jukolan viestissä Kangasalla vuonna 1955. Ruotsalaisjoukkueiden määrä alkoi lisääntyä oikeasti vasta 1960-luvun lopulla, kun laivayhteydet Tukholmaan alkoivat kunnolla parantua, ja kisaa markkinoitiin ponnekkaasti ruotsalaisille. Vuonna 1972 mukana oli jo lähes sata länsinaapurin seuraa, määrä joka ylitettiin vasta 1980-luvulla.

Norjalaisseurat uskaltautuivat Jukolaan laajemmin vasta 1980-luvulla, ja ovat edelleen aliedustettuja suunnistuksen suosioon nähden. Norjalaisjoukkueiden määrä Jukolan viestissä on vakiintunut noin kuuteenkymmeneen. Yksittäisiä kisakävijöitä alkoi hiljalleen tulla Tšekkoslovakiasta, Iso-Britanniasta ja Sveitsistä. Osallistujamaiden määrä moninkertaistui vuoden 1991 Jukolassa, kun Neuvostoliitto hajosi.

Oikea kansainvälistymispiikki ilmaantui vuonna 1995, kun osallistujamaita oli peräti 14. Miksi näin? No tietysti samoihin aikoihin Suomessa järjestettyjen sotilaiden suunnistuksen MM-kilpailuiden takia. Vaikka suunnistuksen MM-kisat käytiin Suomessa vuonna 2001, oli Jukolan viestissä joukkueita vain 13 maasta. Monessa maassa laji on edelleen erityisesti sotilaslaji.

Seuraava kymmen meni rikki vuonna 2005, kun maita oli 25. Ja yllätys, tälläkin kertaa syynä olivat Suomessa järjestetyt sotilaiden MM-kilpailut. Osa ensi kertaa Jukolaan osallistuvista tulee myös uudelleen. Tästä syystä maiden määrä on aina vakiintunut uudelle tasolle sotilaskisojen jälkeen.

Tulevana kesänä kyseiset sotilaskilpailut ovat jälleen Suomessa. Ei liene kovin suuri pummi väittää Jukolan kylän olevan kesällä kansainvälisempi kuin koskaan.

Kalle Rantala
Hiidenkiven saagan ensimmäinen osa kertoo suunnistuksen varhaisvuosista  Suomessa ja viikon päästä julkaistava toinen osa kertoo Jukolan historiasta. Blogien kirjoittaja Kalle Rantala on Kalevan Rastia edustanut historiantutkija, jonka kirja Orienteerausta ja oijustusta – suunnistuksen varhaisvaiheet Suomessa 1900-1945 julkaistiin marraskuussa 2016. Twitter: @Rankalle