Suunnaton www

Me suuntavaistottomat

Kuva: Juuso Metsälä.

Jukolan viesti – tuo kaikkien lamppuotsaisten ja lamppuotsaismielisten vuotuinen kokoontumisajo – järjestetään tänä vuonna näillä kulmilla eli Enossa. Jukola on sen verran iso happeninki (Enoon meinaa eksyä noin 40 000 ihmistä), että se on arvatenkin esillä useita viikkoja.

Meille suuntavaistottomille (directonially challenged) nuo viikot tulevat olemaan rankkaa aikaa, kun rajoittuneisuutemme hiipii jatkuvasti mieleen kuin yösuunnistaja kohti suppaa. Tai jotain siihen suuntaan.

Tiedättehän meidät suuntavaistottomat? Me olemme niitä, jotka lähtevät hissistä aina väärään suuntaan. Niitä, joiden ei tarvitse matkustaa Amazonin sademetsään eksymään, vaan pikkukaupungin ruutukaava riittää. Niitä, jotka eivät koskaan tiedä, mistäs päin nyt tuulee kotona.

Kyllähän me suuntavaistottomat haluamme elää täyttä elämää ja olla kuten muutkin. Minäkin aina pelottomasti osallistun keskusteluihin, joissa pohditaan, missäpäin jokin on. Valitettavasti mahdollisuuteni osua oikeaan on vain yksi neljästä – syvällisemmissä keskusteluissa eli sivuilmansuunnat mukaan lukien yksi kahdeksasta – joten olen omaksunut tavan osoittaa suuntaa “periskooppimaisesti” pään yläpuolelle taivutetulla ranteella, jolloin voin hetkessä muuttaa mielipidettäni enemmistön mukaisesti aina 180 asteeseen saakka. Näin vaalien alla se on oikeastaan aika ajankohtainen liike.

Vaimoni tapaa vielä kääntää kompassinneulaa haavassa kehuskelemalla, kuinka hänet voisi ihan hyvin pudottaa helikopterista erämaahan, eikä hänellä olisi pienintäkään ongelmaa löytää takaisin. Säästän kuumeisesti helikopteria varten testatakseni väittämän.

Taloudellinenkin epäkohta suuntavaistottomuus on, sillä ties kuinka monta litraa dieseliä ja senttiä kengänpohjaa minullakin on harhailuun kulunut. Puhumattakaan minuuttitaksalla hinnoitellusta harhailusta parkkihalleissa – ja niin edelleen.

Ne iltaöiset koputtelut naapurin Janin oveen menevät yhtä lailla samaan piikkiin, eikä Janin single-malt viskikokoelmalla ollut mitään osuutta asiaan. Jani ei uskonut, vaan muutti Tampereelle, joten suuntavaistottomuus käy myös ihmissuhteiden päälle.

Omasta tilanteestani sälyttäisin kyllä hieman Puolustusvoimain niskaan. Kun alokasaikana suunnistus oli pakollinen osa koulutusta, oli merkintöjen väärentäminen tehty niin morttimaisen helpoksi, että meille suuntavaistottomille riitti, kunhan odottelimme lähimmän näreen alla kierrokselta palaavia suuntavaistollisia ja kopioimme rastien neulakuviot omiin karttoihimme. Näin ovat kompassin käyttö ja karttamerkintöjen syvin olemus minulle edelleen tuntemattomat.

Tämä kyllä kopsahti omaan oksaan myöhemmin, kun aliupseerikoulun apukouluttajan ominaisuudessa jouduin erään kerran pärjäämään metsässä yksin. Se olikin sitten vähän huonompi homma kaverille, joka nostaessaan polulle pudonneen rukkasen ei enää tiennyt, mistä oli tulossa ja mihin menossa.

Liekö koskaan ollut sotilas yhtä onnellinen joutuessaan väijytykseen kuin minä tuolloin olin.

Arttu Käyhkö
Kirjoittaja on viestintäyrittäjä. Twitter: @ArttuKayhko

Blogi on julkaistu myös Karjalan Heilissä 1.3.2017 sivulla 6. Karjalan Heilin näköislehti.