Kuva: Juuso Metsälä.
Miksi mennä yöllä suunnistamaan, eikö lajissa ole jo päivänvalollakin tarpeeksi haastetta? Näin ajattelin ennen kuin kokeilin yösuunnistusta ensimmäistä kertaa, eräänä synkkänä ja myrskyisenä syyskuun iltana. Päätin saapua paikalle vasta kahdeksalta, jotta olisi ainakin kunnolla pimeää: osaisinko suunnistaa, vaikka en näkisikään kunnolla ympärilleni?
Päädyin useammankin kerran syksyn aikana pimeään metsään ja hankin lopulta myös oman otsalampun. Yösuunnistus koukutti oudolla tavalla. Vaikka taitoni ovatkin vielä vähän sinnepäin, niin joka kerta olen saanut hyväksytyn suorituksen. Ehkä rastien löytäminen tuntuu paremmalta pimeällä, tai ehkä sitä on vaan kaivannut suunnistamaan, ja Suomen syysilloissa ei ole muuta vaihtoehtoa. Oli miten oli, niin olen tainnut tykästyä tähänkin lajiin!
Tässä ensimmäisten yösuunnistusteni päällimmäiset muistikuvat:
1. kerta: 3 km, Viikinmäki
Olin viimeinen metsästä palaaja, ja muutenkin oli tosi vähän porukkaa radoilla. Luulin, että otsalampulla näkisi kauemmas. Rastit olivat tosi piilossa. Ensimmäisellä kerralla olisi ehkä ollut kivempaa kiertää rata yhdessä kaverin kanssa.
Urbaanissa maastossa metsässä oli paljon muutakin kuin piti – hämäävintä metsään dumpattujen roskien lisäksi oli maastoon hylätty kummitusheijastin, joka antoi turhaa toivoa rastin löytymisestä. Lähiömetsät eivät ole parasta yösuunnistusmaastoa ja sää oli kamala. Päätin kuitenkin antaa lajille toisen mahdollisuuden.
2. kerta: 5 km, Kuusijärvi
Rastit näkyivät kauas. Moni heijastin välähti kymmenien metrien päästä. Päädyin sattumalta yösuunnistusoppaaksi, kun seuraani liittyi ilman otsalamppua hämärään metsään lähtenyt kaveri. Pimeä tulee syksyllä yllättävän äkkiä, hämärää kesti noin puoli tuntia. Suunnistus sujui hyvin ja polkuja oli kiva juosta pimeässä. Hyvä fiilis!
3. kerta: 5 km, Nurmijärvi
Radan loppuosa oli kivaa kangasmaastoa ja rastit hyvin näkyvillä paria poikkeusta lukuun ottamatta: tiheikkö ja risukkoinen suo maastotyyppeinä ovat minulle melkein no go -paikkoja yöllä, mutta molemmissa oli kuin olikin rastit. Niitä etsittiin pitkään, ja pimeässä sekoilu on kyllä astetta tylsempää kuin päivällä. Lenkkipolkumaastoissa suuri apu oli valaistu pururata, jonka näki kauas.
Ennakkoluuloni yösuunnistuksesta olivat paljon eksoottisempia kuin mitä tähän mennessä olen kokenut. Kiiluvasilmäisiin metsän eläimiin en ole vielä törmännyt, mutta ehkä senkin aika tulee vielä. Syksyn ainoa kiveen kompastuminenkin sattui päivällä, eli kyseessä ei ole normisuunnistukseen verrattuna mikään extreme-laji.
Yösuunnistus on vaikeaa, mutta kivaa. Jos suunnistuksen perusteet on kunnossa, niin kannattaa kokeilla. Onhan rastien löytäminen säkkipimeästä metsästä aika hieno itsensä ylittämisen kokemus.
Pirjo Sohlo
Harrastajasuunnistaja, joka osallistui ensimmäistä kertaa Venlojen viestiin vuonna 2012 kolmen treenikerran jälkeen. Innostaa kavereita harrastuksen alkuun ja haluaa kehittää omia suunnistustaitojaan.
Twitter: Pirjo_S, Instagram: Supervenlat, Team SOSEen blogi